Mua auttaa! Ainakin välillä. Ja olen huomannut, että muidenkin reaktiot ja suhtautuminen sairauteeni on "iloisempaa" ja välittömämpää, kun oon päivittänyt kuulumisiani mustaa naurua nauraen. Taidan vaan olla liiankin avoin. Eilenkin joku työkavereista erehtyi kysymään miten voin, ja onneton joutui kuulemaan liian tarkan kuvauksen aamun kakan väristä ja koostumuksesta ja uuden peräsuoleen työnnetyn voiteen vaikutuksista tyyliin: " arvaa pelottaako valuuko kakka lahkeesta, kun tää voide panee sulkijalihaksen lepattaan tuulessa!" Sitten yhdessä naurettiin, mutta ehkä se kakkakeskusteluihin tottumaton työkaverini nauroi vähän hämillään...  
 
Ystävien ja läheisten kesken musta huumori toimii, ja ei toimi. Mulla on juuri nyt huono ja huolestuttava tilanne taudin kanssa. Oikeasti pelottaa ja ahdistaa. Aloitin Azamunit viikko sitten kun kortisoni ei enää auta. Yritin selättää pelkoa lääkettä kohtaan naurattamalla itseä ja läheisiä: "Otin eilen ekan azakabanin. Koska nää on solusalpaajia, muhun ei voi iskeä ikinä mikään syöpä, kun ne "solusalpautuu" heti kättelyssä. Olkaa kateellisia! " Ja sitten   (vaikka ihan tyhmiä juttuja).  
 
Mutta mutta. Sitten tulee hetkiä, kun ei naurata, ei sitten yhtään. Kun yrittää kertoa miehelleen kuinka surettaa ja pelottaa. Eikä mies välttämättä ymmärräkään, kun vasta äsken nauroin koko jutulle.....
 

Juu,huumorilla ja iloisuudella peitän usein pahan olon ja sitten yksin tulee itkettyä...Mikä lie monimutkainen suojamekanismi sekin? Keskivaikea masennus myös minulla. Suojeleeko sitä sitten itseään vai läheisiään? Ja tosiaan,voi niitä raukkoja jotka erehtyvät kysymään vointia   Aihe on muutenkin tottumattomalle arka ja oma löpinä vielä hieman humoristisesti väritettynä voi olla liikaa kuuntelijalle. Läheiset onneksi ovat jo tottuneet.

Toivottavasti arvot ok!!! *halaa* Täältä kyllä lähtis yks Azamun-vitsi,ei vaan kovin hyvä... Kun käytät Azamunia et kärsi enään Bad hair day:stä. (mulla kiilsi kalju)

Tosta hiusten lähdöstä.. Söin Azaa vissiin 3kk:a ja kyllä mulla tukka ehti harveta. Pitkä tukka vielä, pikkasen korpesi, kun kammatessa jäi aina tukkaa kampaan. Trexanista ei tukka muistaakseni tuumannut mitään.

Mieheni on auttanut minua suhtautumaan sairauteeni kevyemmin. Hänen hyväntahtoinen huumorinsa auttaa varmasti meitä molempia jaksamaan. Kenen tahansa vitseille omasta sairaudesta tuskin jaksaisi nauraa, mutta kun tietää että hän on myös oikeasti tukena mitä ikinä tapahtuu, niin huumori on vain hyvä juttu.

Kipu ja masennus meinaavat aina päästä päällepäsmäreiks, mut onneks voin joidenkin samaa paskatautia sairastavien tuttujen kans jutella ihan reteesti...kertoa vaikka, et kuinka monta kertaa meni paskat tai verisössöt housuun...ei sellasia voi jonkun asiaa tuntemattoman kans oikein naureskella.
 
Huumori ja nauru ovat kyl aika vähissä, juuri mikään ei oikein naurata sillai oikeesti...

Mua yleensäkin naurattaa hyvin harvoin. Ärsyttää töissäkin, kun kollega nauraa kikattelee lähes joka asialle.

Hienosti Kaiju kiteytit  ...varsinkin toi viimeinen lause!
No onhan mullakin vessa kuin pieni kirjasto, siellähän sitä viettää itsensä kans laatuaikaa hyvin usein.

näin on  

Kyllä tulee todella ronskia huumoria välillä viljeltyä. Aviomieheni ja ystäväni yhtyvät hauskanpitoon ja ymmärtävät kakkajutut. Kieltämättä ei hirveesti silloin naurata kun yöllä tulee ripulit petiin ja pitää alkaa siivota ja vaihtaa lakanat ja mennä suihkuun ja herättää puoliso ym. Eikä avanteellista Crohn-ystävääni silloin naurattanut kun pari kertaa lensi tuotokset pussista paineella pitkin vessan seiniä. Eikä toista avanteellista tuttavaani naurattanut kun viihdepitoisen illan jälkeen hotellihuoneessa (täysin vieras henkilö kahden hengen huoneessa kaverina) pussin sisältö levis petille.
Mutta jälkeenpäin näille voidaan nauraa, ja nauretaan.  
Kyllä ymmärrän, että silloin kun on tosi kipee ja ikäviä tutkimuksia ja semmoista niin ei naurata. Omille tähystyskokemuksilleni en voi nauraa edes jälkeenpäin, niin kamalia ne oli.

Heippa
 
Kyllä mustempikin huumori helpottaa! Ja jos ei sitä itse pysty viljelemään, niin voi tulla tänne palstoille lueskelemaan teidän muiden kivoja ja lohdullisia juttuja.  
 
Olen uusi täällä. Olen lueskellut teidän juttuja puolisen vuotta. Palstalle eksyin alumperin, kun olin aloittamassa Remicadea, enkä olisi millään uskaltanut. Täällä kun lueskelin vitsailuja Remicaden hiiriproteiinista ja juustonhimosta niin kummasti pelot lieveni.   Kun sitten lopulta minulla päädyttiinkin Humiraan niin olin melkein pettynyt - juustonkuvat ja hännänkasvu kun jo kiilui silmissä.  
 
Joka tapauksessa kiitän jo nyt teitä palstalaisia kaikesta tuesta ja avusta mitä olen täältä pelkästään teidän juttuja lukemalla saanut.  
 
T: Siili