Heippa. Sairastuin 2003 ja olen koko tämän ajan harrastanut..ensin pyöräilin ja voimistelin sitten jossain vaiheessa tuli mukaan uinti..ja nyt tällä hetkellä juoksen n.4 kilometriä 3 kertaa viikossa ja käyn kuntosalilla 2 kertaa viikossa ja sauvakävelen muut päivät ja voimistelen lähes päivittäin..ja taukoja koitan pitää ainakin 1 viikossa ja akuutissa teen kyllä pitkälti samat jutut,mutta teen enemmän kotona ja varon liikkeitä joissa syntyy painetta vatsaan tai suoleen..okei mulla on cu..joten kun tiedän, että vatsa on tyhjentynyt ,niin sen jälkeen voi lähteä  ihmisten ilmoille urheilemaan.Cu ei ole vaikuttanut juurikaan urheilluuni,ehkä silloin kun olen ollut TYKSissä mutta sielläkin kävelin rappusia ylös alas ja oikeastaan olen aina voinut paremmin kun liikun. Ja oma keho on mielestäni paras mittari..kuuntele sitä..jos sinulla on energiaa ja voimaa,niin anna mennä vaan..jos taas tuntuu että ett tänään jaksa niin lepää ja jos huomaat että ongelmia syntyy jostain liikkeestä ..etsi uusi tai koita toista tapaa tehdä se..Ei tämä sairaus estä urheilemasta, sitä vaan täytyy ehkä enemmän etsiä kiertoteitä ja pysähtyä välillä kuuntelemaan mitä vartalo kertoo..mutta ennenkaikkea nautitaan urheilusta ja sen tuomasta hyvänolon tunteesta.
 
Ps..pidä huoli riittävästä ravinnon saannista ja vitamiineistä,muista että akuutissa ei ravintoaineet imeydy normaalisti ja voit joutua syömään enemmän kuin normaalisti ja älä missään nimessä unohda D-vitamiiniä..meillä osteopenia on todella yleinen..ja urheilussa tarvitset vahvat luut ja lihakset...Kortisooni on luiden pahin vihollinen.

Rohkenen ehkä kirjoittaa yhden viestin tänne IBD ja liikunta -osioon, joka on mulle ollut se kaikkein merkityksellisin/kysymyksiä herättävin asia ihan diagnoosin alusta alkaen. Liikunta/kuntoilu taisi olla se ensimmäinen asia, josta kysyin hoitavalta lääkäriltä diagnoosin saantiaikoihin osastolla ollessani... kertonee, kuinka tärkeä osa liikunnalla on mun henkilökohtaisessa elämässä.  
 
Olin ollut osastoaikani mukaan lukien noin kolme viikkoa liikkumatta sen pidemmälle kuin vessan ja sängyn väliä (roskat jaksoin viedä, vaikka lopulta en niitäkään), joten kunto ehti laskea ja hemppa oli reilusti anemian puolella tuolloin.  
 
40mg:lla kortisonia olo alkoi osastolla melko nopeasti parantua ja lääkärin ohjeet liikunnan aloittamisesta olivat seuraavat: aluksi rauhallisesti ja omia tuntemuksia kuunnellen. Aloittelinkin kotiuduttuani ensin n. 5km:n kävelylenkeillä. Aika nopeasti pääsin jo hölkkäilemään sekä uimaan, pyöräilemään ja kuntosalille sekä kiiinni määrällisesti samanlaiseen viikottaiseen liikuntarytmiin kuin aikaisemmin.
 
Tietysti huomioitavaa on se, että kyseessä oli tuolloin mun eka kortisonikuuri ja kortisoni alkoi varmaan siksi auttaa melko nopeasti. Olo parani ihan älyttömästi ja tuntui, että sain aika nopeasti takaisin samaisen peruskuntotasoni kuin ennen kolmen viikon pakkolepoa.  
 
Vaikka kortisoni heikentää luustoa, niin liikunnalla on päinvastainen luustoa vahvistava vaikutus varsinkin silloin, kun kyseessä on hyppelyitä, loikkia, kääntöjä eli luustoa kuormittavaa liikuntaa. Luiden tärähtelyt toisiaan vasten saavat aikaan luukudoksen vahvistumista. Erityisen tärkeää luustoa kuormittava liikunta on kasvuikäisille, jolloin luusto vielä kehittyy.  
(Toki liikuntalajeja valittaessa on otettava huomioon sen hetkinen tilanne, jos on jo valmis vamma/sairaus esim. nivelrikko niin silloin liikunta on myös lääke, mutta nivelille ystävällinen liikuntamuoto olisi tuolloin esim. vesiliikunta, jolloin niveleen saadaan aikaan paljon toistoja sisältävää liikettä, mikä parantaa aineenvaihduntaa nivelen rustokudoksessa kuitenkaan aiheuttamatta lisäkulumista, kun jo kuluneeseen kudososaan ei kohdistu iskuja.)
 
Viime syksyn akuuttivaiheen aikana lenkkeily kävi oireilusta johtuen mulle mahdottomaksi, mutta vahvemmalla lääkityksellä olen taas voinut palata harrastamieni liikuntamuotojen pariin, vaikka akuutti jonkin verran vaivaakin niin itselläni on sama juttu kuin Popolla eli kun vatsa on tyhjentynyt niin voin lähteä liikkumaan. Hempan laskeminen akuuttivaiheen aikana vaikuttaa tietysti jaksamiseen ja omaa olotilaa pitäisi sen mukaan kuunnella (aina ei jaksa samalla tavalla), mutta itsellekin omien tuntemuksien kuunteleminen vaikuttaa olevan välillä vähän vaikeaa, kun ajatus kulkee sitä rataa, että jaksoinhan mä viime viikollakin niin miksei tälläkin viikolla.
 
Oma liikkuminen/tavoitteellinen harjoittelu on kuitenkin siinä mielessä muuttunut, että kropan tuntemuksien perusteella itselle sopivan kuntotason saavutettuani, koitan pitää tuon kuntotason yllä ja unohtaa citius, altius ja fortiuksen. Kohtuullisella kuormituksella liikkumalla voi saada liikunnan hyödyt, mutta mahdollisesti välttää haitat eli loukkaantumiset.